Kieli Valikko
Projekti-Instituutin blogi

Projekti-Instituutin blogi

13.2.2014 8.59

Alun perin pidin itseäni ihan fiksuna, mutta sitten tutustuin itseeni paremmin

Teppo Nurminen

Tämä sarja kirjoituksia tulee keskittymään meihin ihmisiin, ja erityisesti siihen, miten meitä ihmisiä johdetaan, tai oikeammin kannattaisi johtaa. Tulen artikkeleissani viittaamaan erinäisiin malleihin ja teorioihin, mutta ne eivät ole pääasia. Ensisijaisesti tulen pohtimaan, mitä ihmisten kanssa toimiminen ja se jokin ”johtaminen” ihan käytännössä ovat.

Se ihminen, jota minun ensin tulee osata johtaa, olen minä itse. Aloitan siis kirjoittamisen itsestäni. Varoitan kuitenkin, että teksti voi aiheuttaa myötähäpeän tunteita.

Noin kymmenen vuoden välein saan hiihtokohtauksen. Kohtaus on yleensä seurausta visiosta, jossa suihkin auringonpaisteessa hohtelevalla hangella kuin lentäen, ajatellen samalla yleviä ajatuksia ja kokien kosmista yhteyttä luontoon. Kun pääsen ladulle, iskee jäätävä tihku naamalle sadan kilometrin tuntinopeudella. Sukseni eivät luista lainkaan, mutta kykenevät mystisellä tavalla silti lipsumaan. Noin minuutin hiihtämisen jälkeen suksien pohjat ovat keränneet viiden sentin lumikerroksen (joka kylläkin korjaa lipsumisongelman), ja viimeistään kolmen minuutin kohdalla vanha anorakkini on hiestä läpimärkä.

Mielikuvan kesäisessä versiossa käyn nukkumaan ulos tähtikirkkaan taivaan alle, ajatukset vielä tähtiäkin kirkkaampana, raikkaan yöilman avatessa samalla keuhkojani ja mieltäni. Visiosta kuitenkin puuttuvat hyttyset, hyytävä yöviima ja kivikova maaperä, joka pakottaa kääntämään kylkeä noin 30 sekunnin välein.

Visiot ja unelmat unohtavat aina sen, että päästäkseen johonkin hyvään on ensin ylitettävä tietty epämukavuuden kuilu. Hyvä uutinen on se, että kuilu on kuitenkin matalampi kuin se harjanne jota tavoittelemme. Unelmien tehtävä onkin ”unohtaa” se pieni alkuvaiva ja saada meidät pyrkimään jotain kohden.

Epämukavuusalueella olo on rankkaa ja voi kestää kauan

Psykologiassa erotetaan toisistaan kolme erilaista minäkuvaa jotka meillä itsestämme on: ought-self, ideal-self, actual-self. Karkeasti ottaen kuvat kertovat, millainen koen minun kuuluvan ympäristöni mielestä olla, millainen itse oikeasti haluaisin olla ja millainen itse asiassa tällä hetkellä olen. Kuvat ovat aina jossain määrin erilaiset, mutta mikäli erot ovat liian suuret, ennustaa se hankaluuksia joko henkilölle itselleen tai hänen kanssaan toimiville ihmisille. Pahimmassa tapauksessa kuvat ovat henkilön itsensä mielestä täysin yhtenevät, vaikka muu maailma todistaisi aivan tosin.

Hiihtokin on taatusti hienoa (olen kuullut), mutta ensin on ylitettävä kynnys. Epämukavuusaluella olo voi olla rankkaa ja kestää kauan. Olen esimerkiksi tietoisesti aloittanut mahdollisimman suoraan ja kiertelemättä puhumisen jo kolmesti elämässäni, vain huomatakseni joka kerta, että ylpeänä saavuttamani uusi taso on edelleen melko kaukana täydellisestä suoruudesta ja avoimuudesta. Mitä enemmän tiedän, sitä kiusallisemmin huomaan osaamattomuuteni.

Kuva itsestäni on raadollistunut, mutta lienee jo lähempänä ”oikeaa”, eli sitä, jonka läheiseni päivittäin näkevät. Omakuvan hidaskin muuttuminen tekee siinä määrin kipeää, että alkuperäistä kuvaa pyrkii säilyttämään hinnalla millä hyvänsä. Jotkut eivät koskaan pysty luopumaan valheellisesta omakuvastaan, vaan elävät narsistisessa ihannekuvassaan koko elämänsä. Minulla on vaimoni mukaan kuitenkin vielä toivoa.

Itsetuntemus on johtamisen peruskivi. Jos et tiedä, miten saisit itsesi toimimaan haluamallasi tavalla, miten voisit saada muut tekemään jotain, mitä haluaisit heidän tekevän? Jos et tiedä tai tunnusta, miten reagoit erilaisissa tilanteissa, tilanteet etenevät todennäköisemmin hallitsemattomaan ja itsesikin yllättävään suuntaan. Jos esimerkiksi olet mielestäsi aina oikeassa, eivät ihmiset tule antamaan sinulle auktoriteettia.

Valmiiksi täydellinen ihminen ei herätä luottamustamme

Millaisia asioita minun pitäisi itsestäni tuntea? Otetaan esimerkki: jos olen vaikka herkkä loukkaantumaan kritiikistä, tunnistanko tämän, vai olenko aina sitä mieltä, että kritiikki on perusteetonta? Tai jos seison autoineni ruuhkassa, kohdistuuko kiukkuni muihin autoilijoihin jotka julkeasti ovat tulleet minun vapaata kulkemistani estämään, vai hoksaanko ehkä, että olen itse yhtä lailla heidän tiellään? Vai osaanko jopa todeta, että taisinpa valita melko huonon ajan lähteä liikkeelle? Väärässä olemisen ja oman osuuden myöntäminen on tuskallista, ja tuskaa torjuessamme projisoimme ”väärässä olemisen” mieluusti muihin henkilöihin. Näin vältämme itsetutkiskelun vaivan, mutta saamme vaihtokaupassa kokemuksen siitä, että muu maailma on jotenkin viallinen, muut ihmiset osaamattomia, ja että kaikki pitäisi selvästikin tehdä itse jos kunnollista haluaa.

Mistä kaupasta itsetuntemusta sitten saa ostaa? Erilaisilla tyylitesteillä, persoonallisuusindikaattoreilla ja osaamisarvioilla on paikkansa ja tarkoituksensa, mutta paras peili omalle itselle ovat toiset ihmiset. Itselleni ei ole koskaan ollut luontaista pyytää palautetta muilta, varsinkaan siinä iässä kun vielä olin täydellinen. Arvion pyytäminen paitsi opettaa meille asioita itsestämme, myös rakentaa luottamusta meidän ja muiden välillä. ”Valmiiksi täydellinen” henkilö ei herätä luottamustamme, koska liiallinen omanarvontunto – vaikka sopivasti annosteltuna onkin hyve – näyttäytyy muille helposti omahyväisyytenä ja itsetehostuksena.

Myös itsetarkkailu on välttämätön apuväline matkalla itsetuntemukseen. Tarkastelijan tulee kuitenkin pystyä nousemaan ainakin muutaman desimetrin tarkasteltavan yläpuolelle, eli osata katsoa itseään hetken ajan ”puolueettomasti”, reflektoitava omaa toimintaansa. Ilman monttukohdan tunnistamista ja ylittämistä eivät minäkuvani jatkossakaan lähenny toisiaan.

Oikeasti olen silti hyvä tyyppi. Jokainen nimittäin on.

Kaiken tuon jälkeen on pakko todeta, että vaikka tuntisinkin itseäni ja huonoja puoliani nyt paremmin kuin ennen, olen oikeasti silti hyvä tyyppi. Jokainen nimittäin on. Minulla on edelleen vikani, mutta kun tunnen ne, voin pyrkiä ainakin osaa niistä kehittämään. Saan hyväksyä itseni kussakin kehitykseni pisteessä sellaisena kuin olen. Minun ei myöskään tarvitse liiaksi murehtia menneitä, koska sen aikaiset päätökseni olen tehnyt parhaani mukaan niillä taidoilla ja voimilla, jotka minulla silloin oli. Hyväksyn myös muut sellaisina kuin he ovat. En aina hyväksy heidän tekojaan, mutta hyväksyn heidät silti ihmisinä. Jopa sen perhanan pölvästin siellä Tarvontiellä eilen…

Mutta omaan napaan tuijottamisesta pitäisi seuraavaksi jo päästä kohti niitä muita ihmisiä. Mitä otsikon ”Mihin minä ne arvoni taas pistinkään…?” alle seuraavaan kirjoitukseen sattuu tulemaan? Sen näemme kuukauden päästä…!

Teppo Nurminen toimii Projekti-Instituutissa Projektijohtamisen konsulttina.


Palaa otsikoihin | 0 Kommenttia | Kommentoi