Kieli Valikko
jättiläiskuva_blogi

Projekti-Instituutin blogi

15.8.2013 9.16

Mitä sinun tänään kannattaisi jättää tekemättä?

Teppo Nurminen

Todellista auktoriteettia ei kukaan voi itse ”ottaa”, vaan johdettavien on se johtajalleen annettava. Tällöin ei kyse ole pelkästään siitä, mitä kaikkea johtaja tekee, vaan yhtä lailla siitä, mitä hän ei tee. Paradoksaalisesti auktoriteettia voi siis saavuttaa sillä, että omaa valtaa, mutta ei käytä sitä, vaan jakaa siitä yhteiseen käyttöön.

Kun turvavyön käyttö auton etuistuimella tuli 70-luvulla pakolliseksi, löytyi lain passiivisia vastustajia paljon. Määräyksen koettiin julkeasti ja anteeksiantamattomalla tavalla rajoittavan kansalaisen yksilönvapautta. Vanhempi sukulaismieheni Tauno (nimi muutettu) vastusti lakia niin voimakkaasti vielä 90-luvullakin, että kieltäytyi kyydissäni istuessaan laittamasta vyötä kiinni. Maanittelujeni tuloksena hän suostui eräänlaisena kompromissina pitelemään turvavyötä kädellä rintansa yli vedettynä, vyön hela koko matkan viiden sentin päässä lukosta, muttei kuitenkaan lukittuna.

Jotkut asiat elämässä ovat vaikeampia ymmärtää kuin toiset. Tauno oli selvästikin valmis kuluttamaan lain vastustamiseen huomattavasti enemmän energiaa kuin mitä sen noudattamiseen olisi kulunut. Hän poimi turvavyöpakosta kaikki sen haitat jääden silti ilman sen hyötyjä, ja vain voittaakseen hiljaisen, hänen omassa mielessään tapahtuvan kamppailun lainsäätäjiä vastaan.

Tulen palaamaan Taunon tarinaan tämän kirjoituksen lopussa. Tapaus on kuitenkin hyvä esimerkki siitä, mitä työpaikallakin tapahtuu silloin, kun sääntöjä tai toimintaprosesseja ei koeta mielekkäiksi. Osa meistä käyttää asiaan aivan minimimäärän energiaa, osa jopa vastustaa sääntöä suuremmalla tarmolla kuin mitä sen noudattaminen olisi konsanaan vaatinut. Silti laaja enemmistö on saattanut toimia letkeästi sääntöjen mukaisesti aivan alusta saakka, ehkä ajattelematta asiaa sen enempää, tai ehkä nimenomaan oivaltaen myös sääntöjen hyödyt ja hyvät puolet.

Englanniksi tätä eroa kuvataan sanaparilla ”Compliance” ja ”Commitment”. Pakolla, vaatimalla ja suostuttelemalla on mahdollista saada aikaan vain tuo ”Compliance”, kun taas osallistamalla, valtuuttamalla, yhteistyöllä ja hyötyjen esiin tuomisella on mahdollista saada aikaan todellinen ”Commitment”. Sitoutuminen perustuu aina ihmisen sisäisen motivaation heräämiseen, joka taas usein tapahtuu potentiaalisten hyöty- tai huvimahdollisuuksien tunnistamisen kautta.

Hyljeksitytkin säännöt ja toimintaohjeet saattavat sisällöltään olla mitä järkevimpiä. Kysymys onkin enemmän siitä, miten kyseiset pelisäännöt ovat syntyneet. Mikäli niiden koetaan lakien tapaan tipahtelevan eteemme jonkin kaukaisen auktoriteetin työpöydältä, ei yksilö koe tulleensa asian valmistelussa kuulluksi ja asettuu lähtökohtaisesti poikkiteloin.

Auktoriteettia ei kuitenkaan voi kukaan itse ”ottaa”, vaan johdettavien on se johtajalleen annettava. Tällöin ei kyse ole pelkästään siitä, mitä kaikkea johtaja tekee, vaan yhtä lailla siitä, mitä hän ei tee. Asiat, jotka hän päättää olla itse tekemättä, hän antaa muiden tehtäväksi, ja nimenomaan muiden suunniteltaviksi ja päätettäviksi. Paradoksaalisesti auktoriteettia voi siis saavuttaa sillä, että omaa valtaa, mutta ei käytä sitä.

Tai ei ainakaan käytä kaikkea valtaansa ihan yksin. Jo hyvään ajanhallintaan kuuluu, että osa tehtävistä jaetaan itseltä pois. Varsinkin näin tulisi tapahtua silloin, kun syvin tietämys kyseisestä aiheesta sijaitsee jossain muualla kuin omien korvien välissä. Asianosaiset paitsi tuntevat jutun paremmin, myös saavat tilaisuuden kokea asia laajemmin omakseen ja näin sitoutua siihen. Samalla oma työtaakka vähenee. Jos delegoinnista ja järkevästä työjaosta on vain hyötyjä, miksi emme tee sitä useammin? Miksi emme tee päivittäin listaa (myös) niistä asioista, joita emme aio (itse) tehdä? Miksi emme vaikka projektia johtaessamme luottaisi yhä suuremmassa määrin projektin henkilökunnan asiantuntemukseen ja kykyihin?

Yksi hidaste mielessämme on varmasti se, että toimivaan käytäntöön pääseminen vaatii joskus paljon aikaa ja sitkeyttä. Tuoreen tutkimuksen mukaan reilusti yli 90% ihmisistä laittaa nykyään turvavyön kiinni, mutta toisaalta lain voimaantulosta on jo 38 vuotta. Taunokin kykeni pitkään mitätöimään turvavöiden oletetut hyödyt päättelemällä, että ”jos tulee kolari, niin pidän tästä kojelaudasta käsillä kiinni”.

Hmm… no, insinöörinä tein hänelle lopulta laskelman, että nopeudella 50 km/h ajettu nokkakolari saman painoisen auton kanssa on matkustajille yhtä raju kuin pysähdys, joka seuraa kun auto tiputetaan 9,6 metrin korkeudelta nokalleen betonille. Vauhdilla 100 km/h nokkakolari vastaisi jo melkein 40 metrin vapaata pudotusta. Sanoin hänelle, että hänen kannattaisi liittyä sirkukseen, olisi nimittäin henkeäsalpaava ohjelmanumero kun hän syöksyisi 40 metrin korkeudesta pää edellä alas, ja jäisi putouksesta vahingoittumana suoraan käsilleen seisomaan. Aplodien pauhu olisi suunnaton.

Taunon mielestä laskelmani olivat hölynpölyä, ”eihän se auto oikeasti missään ilmassa roiku, mihin se siitä suoralta tieltä voisi Suomessa kymmeniä metrejä pudota”. Jouduin hyväksymään sen tosiasian, ettei ainakaan insinööriyteni ollut tehnyt minusta hänen silmissään auktoriteettia. Ehkä hänelle jotain silti jäi kytemään, sillä nyt, reilusti yli 80-vuotiaana Tauno jo käyttää turvavyötä. Ainakin silloin, kun hänellä on todistajia kyydissään.

Terveisiä Taunolle,

toivoo

Sukulaispoikasi

Teppo Nurminen toimii Suomen Projekti-Instituutissa Projektijohtamisen konsulttina.


Palaa otsikoihin | 0 Kommenttia | Kommentoi