Kieli Valikko
jättiläiskuva_blogi

Projekti-Instituutin blogi

4.4.2012 10.36

Mitäpä jos opettaisimme itsemme oikein avuttomiksi?

Teppo Nurminen

Mikä on se seikka joka eniten turhauttaa ihmisiä työelämässä? Ikävät tehtävät? Kelvoton esimies? Kehno työilmapiiri?

Kun projekteissa toimivilta ihmisiltä kysyy, mikä heidän työsuoritustaan eniten verottaa, ei valituslistan kärjessä ole mikään edellä mainituista, vaan resurssien puute. Sekä oma että projektitiimin aika tuntuu kuluvan kaikkeen muuhun kuin sen keskeisimmäksi kokemamme projektin edistämiseen. Vaikutusmahdollisuuksien vähäisyys ilmenee ensin turhautumisena, ja pakotettu omista ammatti-ihanteista luopuminen saa vähitellen aikaan kyynisyyttä. Jos omien toimenpiteiden koettu riittämättömyys on jatkuvaa, ehdollistuvat ihmiset lopulta olemaan passiivisia ja välinpitämättömiä silloinkin, kun asioille oikeasti voisi tehdä jotain. Positiivisen psykologian uranuurtaja, amerikkalainen Martin Seligman kutsuu tätä ilmiötä opituksi avuttomuudeksi.

Valtaosa työhyvinvointiamme (ja sitä kautta työsuorituksemme tasoa) nakertavista esteistä syntyy kuitenkin pääasiassa muusta kuin suoranaisesta resurssien vähyydestä. Organisaatiopsykologi ja kirjailija Pekka Järvinen arvioi, että noin 90% työelämän ristiriitatilanteista johtuu organisaatiorakenteen, johtamiskäytäntöjen, pelisääntöjen, vuorovaikutustapojen, toiminnan jatkuvan arvioinnin  tai töiden järjestelyjen selkeistä puutteista. Vaikka työelämän ristiriitatilanteet usein vaikuttavat johtuvan ihmisten erilaisten tarpeiden aiheuttamasta kitkasta, voivat alkusyyt olla lähtöisin organisaatioksi kutsutun tietämys- ja tuottamuskoneen puutteellisesta käyttöjärjestelmästä. Vaikka koneen jatkuvat prosessit olisi viritetty huippuunsa, ei monikaan käyttöjärjestelmä ole erityisen hyvä hallitsemaan sujuvasti useampia yhtäaikaisia, käyttäjän satunnaisesti käynnistelemiä eräajoja.

Mutta miksi moni aivan tervekin organisaatio tuntuu kuin hypnotisoituna – ja aivan oma-aloitteisesti – järjestävän asiansa niin, että suurella osalla työntekijöitä tekemistä on liikaa, asioita ei saada eteenpäin, ja ihmiset turhautuvat?  Ilmiötä ymmärtääkseen tulee ensin oivaltaa, että minkä tahansa hyveen ylenmääräinen käyttö kääntyy lopulta paheeksi. Hyvää tarkoittava isä tai äiti voi paapoa lapsensa piloille, ja yhtä lailla pystyy hyvää tarkoittava johtaja tukkimaan yhtiön voimavaraputken. Tämän voi saada aikaan joko pyrkimällä korjaamaan kaiken mahdollisen kerralla, tai ajamalla oman lempiprojektinsa ohituskaistaa muita korkeammalle, ja mielellään kaiken normaalin arvioinnin yläpuolelle. Windowsissakin pystyy osaava käyttäjä asettamaan jonkin tehtävän prioriteetin manuaalisesti niin korkeaksi, ettei mikään muu tehtävä saa käytännössä lainkaan aikaa. Tämä voikin vaikuttaa hyvältä idealta, mutta vain siihen saakka kunnes toimenpide saa koneen lukkiutumaan. Kokonaisuus olisi toiminut paremmin, mikäli käyttöjärjestelmän oma logiikka olisi saanut jakaa koneen resursseja koeteltujen sääntöjensä mukaisesti.

Kilpailutilanteen paineessa tähän kuoppaan putoaminen on kovin inhimillistä, ja kiusaus käynnistää yhä uusia projekteja – yleensä kaikkien jo käynnissä olevien kustannuksella – on suuri. Komentoketjun varrella asioiden tila koetaan tällöin resurssien vähyytenä. Pula ihmisten ajasta pintautuu näyttävimmin niissä kohden organisaatiohierarkiaa, joissa eri intressiryhmien tarpeet hallitsemattomasti kohtaavat, ja joissa samojen henkilöiden tai ryhmien odotetaan tekevän montaa asiaa yhtä aikaa. Ihmisten omilla toimenpiteillä ei tunnu enää olevan vaikutusta, ja matka kohti koko organisaation opittua avuttomuutta on hyvässä vauhdissa. Vika voi olla käyttöjärjestelmässä, mutta koska savu nousee hämäävästi aivan eri paikasta, ei oikeaa diagnoosia tulipalon sijainnista ole helppo tehdä.

Vaikka resurssipulaa syytetään lähes kaikesta, ei resursseja kuitenkaan oikeasti ole liian vähän. Resurssien suurin mahdollinen määrä määräytyy sen mukaan mikä on ”vallitseva taso”, eli millä määrällä rahaa ja työtä kyseisen laajuinen ja laatuinen tuotos on maailmalla tapana saada aikaan. Mikäli tuotteelle tai palvelulle ei saada luotua erityistä luksusleimaa, asettavat markkinat jyrkät rajansa sille, mitä mikin tuote tai palvelu voi ostajalle kustantaa. Resurssien määrä on siis pitkällä tähtäimellä aina ”oikea”. Kysymys onkin siitä, kuinka hyvin pystymme kohdistamaan oman ajankäyttömme oikeisiin asioihin. Saadaksemme aikaan enemmän, tulisi meidän paradoksaalisesti tehdä vähemmän. Tarkemmin ilmaistuna meidän tulisi tehdä vähemmän, mutta varmistaa, että kaikki se mitä tehdään, on strategian kannalta oikeellista ja oikeutettua.

Nykymaailmassa tämä tarkoittaa sitä, että käyttöjärjestelmän (lue: johtamismallien) tulee ottaa voimakkaasti kantaa myös siihen, miten ja milloin kehitystyöt, asiakastoimitukset ja muut eräajot käynnistyvät ja etenevät. Jos näin ei ole, kiireen ja avuttomuuden tunne valtaa alaa, ja seuraukset näkyvät ihmisten välisinä kipunoina ja kyynisyytenä mitä yllättävimmissä kohteissa.

Parasta ihmistenkin johtamista olisi siis laittaa organisaation käyttöjärjestelmä eli johtamissäännöt kuntoon. Kaiken, mikä on tärkeää, ehdimme hyvin tehdä. Kysymys on kuitenkin omista, tietoisista valinnoistamme: meidän tulee valita haluammeko opettaa itsemme avuttomiksi, vai haluammeko vapautua kollektiivisesta hypnoosista ja opettaa itsemme asettamaan asioita tärkeysjärjestykseen.

Teppo on projektijohtamisen konsultti Suomen Projekti-Instituutissa.


Palaa otsikoihin | 0 Kommenttia | Kommentoi