Kieli Valikko
jättiläiskuva_blogi

Projekti-Instituutin blogi

28.8.2014 8.43

Taidan muuten olla ainut normaali täällä

Teppo Nurminen

Ikääntynyt aviopari kiikkuu keinutuoleissaan ja keskustelee maailman menosta. Vaimo sanoo: ”Kyllä ihmiset ovat nykyään niin omituisia…”. Miehen murahdettua jotain vastaukseksi vaimo jatkaa: ”Kun oikein tarkasti ajattelee, niin me taidamme itse asiassa olla ainoat normaalit ihmiset koko kadulla.” Hetken hiljaisuuden jälkeen vaimo jatkaa: ”Ja olet sinäkin kyllä aika omituinen.”

Yksi yleisimpiä konfliktien alkusyitä on se, että kahdella osapuolella on molemmilla omasta mielestään suurempi oikeus johonkin rajalliseen resurssiin. Todistusaineistoa tästä saamme lukea lehdistä harva se päivä. Mutta eihän kahdella osapuolella voi kummallakin olla toista suuremmat oikeudet?

Tavallaan kyllä voi. Fenomenologia on psykologian suuntaus, jonka pääväittämä on, että meillä jokaisella on oma maailmamme. Näemme asiat hieman eri tavalla, ja tämän seurauksena on meillä jokaisella samastakin asiasta oma totuutemme. Vertauskuvana on usein käytetty tornia, jonka ikkunoista sisällä olevat ihmiset tarkastelevat ulkopuolista maailmaa, nähden jokainen vain tietyn osan maisemaa. Kaikki kuvat ovat yhtä oikeita, ja samalla yhtä vääriä. Tornissa olevat henkilöt pystyvät keskustelemaan keskenään ja vertailemaan mielipiteitään, mutta heidän omat autenttiset havaintonsa ja kokemuksensa maailmasta pysyvät silti erilaisina.

Hyljeksimme kaikkea vierasta siinäkin tapauksessa, että selvästi hyötyisimme sen käyttämisestä

Kokemus omasta paremmuudesta on kautta historian ilmennyt yhtä lailla suuressa kuin pienessä mittakaavassa. Pienimmillään oma erinomaisuus ja vaikuttajien egojen vaatimukset ovat johtaneet ristiriitoihin työpaikalla, suurimmillaan laajamittaisiin sotiin.

Kukaan meistä ei ole ylemmyydentunnosta täysin vapaa. Teemasta on kehitetty monia teorioita, joista tunnetuin lienee Not Invented Here (NIH). Mallin mukaan hyväkään idea ei saa yhteisössä jalansijaa, mikäli sitä ei tavalla tai toisella saada tuntumaan edes jossain määrin omalta. Hyljeksimme kaikkea vierasta jopa siinä tapauksessa, että selvästikin hyötyisimme enemmän muiden ideoista kuin omistamme. Samaa ilmiötä toiselta kantilta selittää Social Identity Theory (SIT), joka esittää ryhmän alkavan usein käyttäytyä ulospäin toisella tavalla kuin sen jäsenet toisiaan kohtaan käyttäytyvät.  Yksilön minäkuva koostuu osaltaan siitä, millaisiin ja kuinka arvostettuihin ryhmiin hän kokee kuuluvansa, ja jäsenyys ”korkeassa” ja arvostetussa ryhmässä voi aiheuttaa jäsenissään myös ylimielisyyttä ja yhteistyöhaluttomuutta. Johtajan tehtävä on paradoksaalisesti houkutella ihmisistä esiin samanaikaisesti sekä ylpeyttä omasta työstään että nöyryyttä toimia tasavertaisina muiden ryhmien kanssa.

Mutta millä perustein yleensäkin väitämme olevamme jossain asiassa oikeassa? Faktat ovat faktoja, ja tutkittuun tietoon vetoaja on yleensä vahvoilla. Mutta entä jos jostain toisesta henkilöstä kyseinen ajatus vaan ”tuntuu väärältä”? Onko myös pelkkään intuitioon luottava omalta osaltaan oikeassa?

Olemme erilaisia, ja toisen erilaisuus ärsyttää väistämättä muuallakin kuin siellä kotona keinutuolissa. Hidastempoiselle vilkkaampi kollega tuntuu äkkinäiseltä ja harkitsemattomalta, kun taas sen nopeamman mielestä toinen on jahkailija ja päättämätön nahjus. Ihminen voi kokea toisen hyvinkin etäiseksi samalla kuin tuo ”etäinen” henkilö pitää toista häpeilemättömänä tungettelijana. Ekstrovertin mielestä se vähemmän suulas kollega on sulkeutunut erakko, eikä tämä ”erakko” aina jaksaisi sitä rasittavaa höpöttäjää.

Jokainen on kaikessa oikeassa

Ihmisten välinen erilaisuus korostuu silloin, kun roolit ja rakenteet ovat muutoksissa. Muutoksia vastustavaa mielialaa on olemassa aina, eikä se koskaan ole täysin tuulesta temmattua. Jotkut meistä ovat herkempiä menemään uusiin asioihin mukaan, ja hyvä niin. Jotkut ovat harkitsevaisempia, suhtautuvat muutoksiin epäluuloisesti, ja sekin on hyvä asia. Muutosvastarinta on arvokasta, sillä sen syihin pureutumalla voimme tunnistaa paljon sellaisia riskejä, jotka eivät muuten olisi tulleet meille lainkaan mieleen. Vastarinnan ylläpitäjät ovat hekin siis kaikissa asioissa oikeassa, tosin jälleen vain omasta näkökulmastaan. Heidän haastattelemisensa auttaa meitä kuitenkin näkemään kokonaiskuvan paremmin, näkemään maisemaa useammasta kuin yhdestä ikkunasta yhtä aikaa.

Siiloutumista kauhistellaan organisaatioissa, mutta maailman pienin siilo on se, joka meillä jokaisella on itsemme ympärillä. Tärkeintä olisikin pystyä madaltamaan sitä raja-aitaa, joka sijaitsee minun itseni ja kaikkien muiden välissä. Usein tästä raja-aidasta käytetään nimitystä ego, ja liian voimakkaana ilmetessään se estää meitä asettautumasta toisen ihmiseen asemaan, estää meitä näkemästä samaa maisemaa välillä hänen ikkunastaan. Niin kauan kun pidän omaa totuuttani ainoana sellaisena, en pysty toimimaan parhaiten itseäni hyödyttävällä tavalla muiden ihmisten kanssa. Ja ihmisten johtaminen on nimenomaan heidän ymmärtämistään, heidän kanssaan samalta tasolta toimimista, yhdessä hyötymistä.

Tässä vaiheessa vanha sukulaismieheni Tauno palaa jälleen rikospaikalle, ja tällä kertaa lähes kirjaimellisesti. Taunolla nimittäin oli tapana näytösluonteisesti sytyttää aina moottorisahan bensasäiliötä täyttäessään sikari, ja röyhytellä sitä suussaan polttoainetta kanisterista kaataessaan. Hänen totuutensa maailmasta sisälsi muun muassa sellaisen ”tiedon”, että bensiini ei koskaan syty vaikka siihen heittäisi palavan tulitikun. Paitsi tietysti elokuvissa, joissa käytettiin hänen mukaansa kerosiinia, eikä sitä voinut laskea. Lapsellisuuttani menin väittämään, että bensiini kyllä syttyy sikarista, mikäli pienikin osa siitä kaasuuntuu. Kaasuuntumisen esitin voivan tapahtua esimerkiksi kuuman moottorisahan kyljestä. Ja että kaasun sytyttyä syttyy myös nestemäinen bensiini.

Taunon mielestä bensiini on kuitenkin neste, kun taas kaasuja ovat esimerkiksi pakokaasu, pilvet ja savu. Bensiini ei siis voi syttyä. Lopullisena todisteena hän piti sitä tosiasiaa, ettei se koskaan ennenkään ollut syttynyt.

Emme lopulta voineet tehdä muuta kuin pyrkiä säilyttämään riittävää turvaetäisyyttä itsemme ja Taunon moottorisahan välillä. Koskaan ei bensiini kuuman moottorisahan kyljestä kylläkään syttynyt, joten ehkä hän oli vähintään yhtä oikeassa kuin minä. Muutenkin Tauno oli mielestään ainoa normaali koko porukassa, ja niin olimme me kaikki muutkin.

Seuraavalla kerralla käsittelen paitsi motivoitumista, myös sitä millä ehdoilla motivaatio mahdollisesti muuttuu aikaansaamiseksi…

Teppo Nurminen toimii Suomen Projekti-Instituutissa konsulttina, valmentajana ja coachina.


Palaa otsikoihin | 0 Kommenttia | Kommentoi